Päätimme jo keskiviikkoiltana, että käymme ennen Williamsista lähtöä pyörähtämässä kaupungin laidalla sijaitsevassa villieläinpuistossa, mikäli vain pääsemme jollain sisään. Rahalla pääsi, sillä motoristeille oli varattu ohjattuja linja-autokuljetuksia. Ilman autoa kun alueelle ei ollut asiaa. Karhu nakertamassa pakoputkea (tai rannetta) ei kuulosta kovin houkuttelevalta.
Ennen kierrosta ehdimme vailkaista saukkoja ja karhunpentuja ja myöhemmin kierroksen jälkeen pääsimme vielä katsomaan lentäviä petoja. Joukossa oli mm. joku hiirihaukkaa muistuttava tirppa, meille tuttu huuhkaja ja pari muutakin tuttua tipua. Myöhemmin pääsin myös lähietäisyydelle pöllön kanssa (pöllön lajia en nyt muista, mutta lintubongarit sen tietävät ja muut selvittävät).
 |
| Jostain kumman syystä saukot ovat aina kovin sosiaalisia. |
 |
| Pöllön julma silmä. |
Puiston jälkeen lähdimme ajamaan ensin moottoritietä pitkin ja parinkymmenen mailin jälkeen siirryimme taas vanhalle valtatielle. Tie kiersi intiaanireservaatin kautta Grand Canyonin laitamilla, mutta reservaattiin tai sen tarjoamiin puljuihin tutustuminen jäi lyhyeen. Söimme turistikeskuksessa ( näitä keskuksia oli siis joka kylällä) ja sen jälkeen alko tuskainen tunti. Kärsin ilmeisesti helteen aiheuttamasta pahoinvoinnista tai muusta sen tyylisestä. Kaikki nesteet alkoivat tulla läpi, päähän särki sekä vatsaan ja selkään jomotti. Nestehukkaa tai jotain sen suuntaista. Onneksi oli meni kohtuullisen nopeasti ohi kitattuani urheilujuomaa.
Matka jatkui siis reservaatista puolikuntoisena kohti Laughlinia. Reitti meni vanhaa valtatietä pitkin ja jossain vaiheessa päädyimme hieman jopa vahingossa koko reitin ehdottomasti kauneimmille teille. Ensin aavikkoa paahtavassa auringossa ja sen jälkeen vuoriston ylitys huikeiden maisemien saattelemana. Paras pätkä oli noin 9 mailia pitkä ja mutkia ja mäki matakalle mahtui satoja. Matkalle sattui myös vanha kaivoskylä ja erityisesti mieleen jäi paikalleen hyytynyt aika. Kenelläkäään ei ollut kiire, ei edes aaseilla. Aasit jättivät tarpeensa keskelle pääkatua ja naapureille haasteltiin auton ollessa keskellä tietä tukkien koko väylän. Huikea paikka. Tien nimi oli muuten Oatman highway ja jos ajat Route 66:n, niin mene tämän tien kautta. Mihin suuntaan sitten ikinä ajatkin.
 |
| Tätä ei varmaan tarvitse selitellä. |
 |
Oatman highway oli huikea näky ja kokemus.
|
 |
| Lisää Oatman highwaytä. |
 |
| Aaseja ei kiinnosta. |
Kaikki kaupungit eivät ole sitä miltä ne kuulostavat. Bullhead City, jonka läpi ajoimme juuri ennen Laughlinia kuulostaa pieneltä teollisuuskylältä. Kuvitelma oli väärä. Ensinnäkin kaupunki on perustettu 1983 ja sen pääkatu oli reilu 15 mailia pitkä. Ajaminen tuntui ikuisuudelta jo pelkästään yli sataan Fahrenheitiin nousseen lämpötilan takia. Vaikea sanoa, kuinka hyvin mittari piti paikkansa, mutta todella kuuma oli joka tapauksessa.
 |
| Aquarius, entinen Hilton majoitti motoristit. Itse kasinon puolella ei tullut paljon pyörittyä. |
Ja mitä tulee Laughliniin, “kylä” muistutti lähinnä elokuvissa nähtyä Las Vegasia pienoiskoossa. Hotelli jossa yövymme on myös kasino. Heti sisään astellessa tuli mieleen, että olen tullut väärään kaupunkiin. Hetken hotellissa pyörittyämme paikka alkoi muistuttaa köyhän miehen Las Vegasia ja itse en ehkä yhtä yötä pidempään täällä viihtyisikään. Aamulla siis polkaistaan mopot käyntiin jo 7.30 ja painellaan oikeaan kasinokaupunkiin ja sieltä etelän suuntaan Victorvilleen. Edessä on noin 300 mailin päivämatka ja ennusteet lupailevat samanlaista hellettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti