Muurahaispesästä toiseen

Päätimme siis ajaa Las Vegasin kautta pienen lisälenkin ennen Victorvilleä. Matkaan piti lähteä jo aikaisin aamulla, että ehtisimme hyvissä ajoin syömään, eikä majapaikkaan tarvitse ajaa kaasu pohjassa.

Kohti Vegasia ja sen yli!

Starttasimme 7.30 ja ajoimme yhden tankkauksen taktiikalla uhkapelimekkaan.

Las Vegas ei vastaa kuvitelmia täysin. Paikka ei ollut pettymys, mutta jotenkin elokuvamainen olemus puuttui. Loppujen lopuksi keskustan alue on melko pieni ja kaikki kuhina on samalla alueella. Liikennettäkin oli kohtuullisen vähän, joten ajaminen oli helppoa.

Söimme aamupalat Rockbar-nimisessä paikassa klo 11 nurkilla ja pekonin ja munien jälkeen jatkoimme kohti Victorivilleä. Edessä oli vielä yli 200 mailia. Las Vegas on nyt nähty.

Matka Victorvilleen oli pääasiassa moottoritietä. Päästelimme 70-80 mailin tuntivauhtia rekkojen ja lomalle matkaavien perheiden välissä välillä hieman hikoillen.

Täällä ajaessa pitää muuten ruuhkaisina aikoina ja varsinkin valtateillä säätää aivot idioottiasentoon ja painaa kovempaa. Oikeastaan helpointa kovassa ruuhkassa on ajaa reilusti yli muiden nopeuden. Muuten jää liikenteen jalkoihin ja rekat alkavat painaa päälle.

Kun pääsimme Barstowiin, onnistuin rikkomaan bensatankin lukon. Tai oikeastan HD rikkoi lukon ihan itse. Minä vain edesautoin irtoamisessa.

Tankkauksen jälkeen päädyimme vahingossa Calicoon, perheille tarkoitettuun “aavekaupunkiin”. Calicossa olisi voinut varmaan viettää enemmänkin aikaa, jos ei olisi nahkapuku hiertänyt ja hiki haissut. Asfaltti kuitenkin poltteli.

Victorvillen hotelli löytyi illallisbuffetin jälkeen melko nopeasti ja yö meni koomassa.

Näkymä Victorvilleen saavuttaessa.

Aamulla startattiin normaalia myöhemmin, koska edessä oli vain vajaan sadan mailin matka. Ensin vuoriston yli ja siitä Los Angelesiin.

Hieman ennen Los Angelesia pääsimme vielä kokeilemaan viimeistä vanhaa pätkää Route 66:sta Californiassa.

Roadkill.

LA on muuten pahin muurahaispesä, missä ihminen voi ajaa. Jos täältä selviää moottoripyörällä ehjänä ja hengissä, selviää mistä vain. Noin karkeasti.

Palmujen kohdalla taustalla häämöttää maali.

Hieman ennen puolta päivää pääsimme kaupungin rajoille ja Santa Monicassa olimme vajaan kahden tunnin ajon jälkeen. Matkaa oli kuitenkin alle 50 mailia. Risteys, valot, jalankulkijat, risteys, valot, ramppi, mitä näitä nyt on.

Santa Monica on siis nyt saavutettu ja takana on 2825 mailia moottoriteitä, kyläteitä, hiekkateitä, tiiliskivitietä ja rapistuneita asfaltteitä.

Koko matka selvittiin ilman onnettomuuksia. Tosin viisi kilometriä ennen pyörien luovutusta yksi kuskeista meinasi tulla jyrätyksi japanilaisen riisikipon toimesta. Moottoritiellä peilien vilkuiku tuli tutuksi, mutta jos jäät kuolleeseen kulmaan, niin ei peileistä ole enää välttämättä apua. Jonon hännillä ajanut Jouni väisti päälle kaartaneen auton betonivallin vierestä, joten "läheltä piti"-tilannekin saatiin järjestettyä. Kyseinen kaartelija kävi vielä kyllä paikkailemassa virhettään pyytelemällä anteeksi viereiseltä kaistalta, kun huomasi motoristin terävästi nousseen kokovartalokeskisormen ja "saatanan mulukku!" huudahduksen. "Fucking idiot" ei kuulemma irronnut kovasta yrityksesta huolimatta. Onneksi törmäykseltä vältyttiin.

Huikea tie halki upean maan. Huomenna on edessä vielä rantaleijonahommia, shoppailua ja toivottavasti joku musiikkihommakin.

Yksi unelma on nyt toteutettu.