All work and no play makes Jack a dull boy

Nämä pari päivitystä tulevat nyt sitten jäljessä, kun nettiyhteyttä ei ollut saatavilla helposti.

Keskiviikon 16.4. tavoitteena oli käydä Grand Canyonilla. Aamulla starttasimme taas pykälää lämpimämpään päivään. Falgstaffista oli karttojen mukaan reilu 80 mailia isolle kanjonille, joten kävimme tankit täyteen ja ajattelimme, ettei Williamsiin ajaessa enää tarvitse tankata. Kulutus olikin päivän aikana huomattavasti moottoriteillä ajeluun verrattuna pienempi, vaikka ylämäkeen suurimman osan menomatkasta taitoimme. Kävimme muuten korkeimmillaan 8000 jalan korkeudella meren pinnasta.

Vähän perspektiiviä korkeuteen. Tuosta vielä toinen samanmoinen alaspäin ja sitten viistoa jyrkännettä kolmas.

Kuva hämää sopivasti syvyyden suhteen. Oikeastaan erikoista tuossa on se, että myös silmä hämääntyy noin korkealla.

Kanjonilla oli väkeä jopa enemmän, kuin uskalsimme arvailla. Ja mitä pidemmälle päivä meni, sen vähemmän parkkipaikoilla oli tilaa. 

Fiksuina päätimme parkkipaikalta lähtiessä jättää nahkahousut jalkaan, koska sää oli pilvinen ja viileä tuuli puhalteli pohjoisen suunnalta. Väärä valinta. Päivän aikana lämpötila nousi sen verran korkealle, että farkut tai shortsit olisivat olleet ehkä parempi vaihtoehto. Ja ehkä 19 asteen lämpötilaa pahempi oli suoraan ylhäältä paistanut aurinko.

Muutaman tunnin tassuteltuamme puistossa päätimme lähteä Williamsia kohti. Pysähdyimme vielä alamäkeen ajellessa Grand Canyon Villagessa syömässä. Paikka tarjosi alkuperäistä meksikolaista ruokaa ilman sen kummempia kikkailuja. Street tacot jauhelihalla olivatkin erityisen hyvät, mutta myös erityisen hinnakkaat. Kahden hengen ruokailu veden, kahvin ja sangrian kanssa maksoi yli 50 dollaria. Hinta oli suorastaan shokki tähän asti edullisiin hintoihin tottuneelle. Positiivista oli kuitenkin ravintolan omalaatuinen sisustus.

Väriä oli niin että silmiin sattui.

Ruuan jälkeen siis suuntasimme alamäkeen kohti Williamsia. Suurempia odotuksia ei paikasta ollut, mutta keskustan alue oli huikea. Pieniä rojuputiikkeja, iso liuta vaatekauppoja, pari paikallista olut- ja viinimyymälää sekä lukuisia dinereita. Valinnan vaikeus ei ollut suurin ongelma, vaan väen paljous. Jonotusajat olivat todella pitkät, mutta pienen kävelyn jälkeen löytyi kokeilun perusteella laadukas fiftaridineri. Kovin suositulta vaikutti sekin sisään astellessa, mutta onneksi paikka tyhjeni nopeasti.

Fiftarimesta.

Tässä puljussa sitä on muinoin kaivosmies ja luperjakki saanut helpotusta tuskaansa. Nykyään täältä saa tilpehööriä.

Kaupungin muutaman korttelin mittaisella pääkadulla olisi voinut viettää useampiakin tunteja putiikkeja tuijotellen, mutta onneksi kello alkoi olla jo lähellä sulkemisaikaa. Eräästä westernvaatteita myyvästä puljusta pois lähtiessä huomasin vahingossa kuitenkin alennuksessa olleet buutsit, jotka hetken miettimisen jälkeen nappasin mukaani. Tulipahan ostettua uudet ajokengät, kun niitä olin vailla.

Kaupungin portit komeilivat ainakin kahdella eri suunnalla.

Samainen dineri, jossa illastimme.

Uudet monot.

Get your kicks from the route 66? Itse ainakin hihittelin pikkutytön lailla, kun hilauduimme vaijerilla kaupungin ylle ja suhautimme autolla koristellulla korilla alas.

Otsikko viittaa Hohto-elokuvaan, jos ei sitä joku tajunnut. Tuo tuli mieleen hotellista, jossa yövyimme. Etsiessämme hotellia emme tahtoneet saada rakennusta millään silmiimme. Tämä johtui siitä, että hotelli oli kahteen kertaan vaihtanut nimeään hiljattain, mutta meillä oli tiedossa vain edellinen nimi. Tiskin takana olleet vastaanottovirkailijat karmivat jostain syystä selkäpiitäni ja hotellin käytävät suorastaan huusivat kahta tyttölasta seisomaan käsikädessä käytävän päähän. Itselleni tuli hirveä tarve ajella käytävillä kolmipyöräisellä…