Yksi päivä Los Angelesissa

Rantaleijonien, karvanaamojen, kodittomien ja pullistelijoiden mekka ei ole helpoin mahdollinen kaupunkilomakohde. Välimatkat ovat valtavia ja liikkuminen ei ole erityisen helppoa tai halpaa.

Liikkumista helpottaa jonkin verran maailman parhaaksi väitetty moottoritieverkosto. Sinänsä väite pitää kyllä paikkansa, mutta jotain parantamisen varaa tuossa touhussa olisi. Liittymäkaistat tuntuvat aivan liian lyhyiltä ja niiden merkinnät ovat välillä epäselviä. Tosin epäselvyyttä on ollut havaittavissa koko matkan ajan. Liikenteeseen tottuminen ja varsinkin paikallisten kanssa saman vauhdin löytämien vaatii aikaa.

Meille oli siis varattu kokonainen päivä Los Angelesia varten. Vuokrasimme auton, koska taksikuski väitti hinnoiksi melkoisen kovat lukemat. Pelkästään meno Santa Monicaan hotellilta olisi maksanut 70 dollaria. Auto irtosi koko päiväksi rajattomilla maileilla ja täydellä vakuutuksella vajaalla 200 eurolla. Tarvitsi ainoastaan opetella ajamaan hulinassa. Homma sujui oikeastaan paremmin, kuin osasin odottaa, joten vuokraaminen kannatti. Taksilla ei esimerkiksi olisi kannattanut lähteä illalla Griffith Observatorylle maisemia katselemaan.

Möhkö. Hirveän pitkä keula, kova meteli ja mitään ei tapahtunu, kun kaasua polki. On se silti kiva.

Aamupalalla kävimme aivan Santa Monican rannan kupeessa Ye Olde Kings Headissä. Hyvä englantilainen aamiainen ihan kohtuulliseen hintaan. Mainittakoon, että ei muuten tarvitse kotiin päästyä syödä pekonia ihan heti. Alkaa tulla tuote jo korvista pihalle. Ei nimittäin ole ruokaa, mihin sitä ei täällä ole laitettu. Poikkeuksena tässä englatilaisessa aamiaisessa oli filepekoni, kun kaikkialla muualla pekoni on ollut ihan tavallista.

Ihan kiva paikka, mutta tarjoilijoiden vääntämä "brittiaksentti" ei oikein toiminut. Toisilleen puhuivat ihan vaan californiaa ja asiakkaille vääntämällä. Noh, kai se on tunnelmaa.

Aamiaisen jälkeen kävimme tutkailemassa ranta-alueen ostareita ja kävelykatua kauppoineen. Kovat hinnat, paljon väkeä. Silti tuli ostettuakin jotain, koska hinnat olivat joillakin tuotteille reilusti edullisemmat kuin Suomessa. Sivuhuomautuksena sellainen seikka, että kannattaa ostaa vaatteet vaikka Walmartista jos hintaa ajattelee. Merkkivaatteita löytyy ja murto-osalla Suomen hinnoista. Itse ostin amerikantokmannista Wranglerin housuja, paitaa, vyötä ja kaikkea pientä. Hintaa tuli yksien Suomesta ostettujen Levisten verran.

Santa Monican laituri veti porukkaa pääsiäisen kunniaksi melkoisen runsaasti. Kaikkien oli tietenkin pakko pakkautua laiturille, kuten meidänkin. Väki näytti viihtyvän myös rannalla ja varsinkin Muscle Beachilla joogaamassa ja patsastelemassa samalla kun kodittomat yrittivät kerätä jotain kierrätettäväksi kelpaavaa turistien jäljiltä. Muusikoksi ei muuten kannata ruveta ainakaan täällä. Joka toinen koditon oli epäonnistunut rokkitähti.

Illan tullen lähdimme etsimään reittiä Hollywood-kyltille, mutta pettymykseksemme saimme huomata, että tie oli suljettu, eikä kyltin luokse päässyt. Suljetulta tieltä oli kuitenkin opasteet Griffith Observatorylle, jonne keulan suuntasimme. Tiet ovat muuten tuolla vuorilla oikein hauskoja ajella, mutta kyytiläisillä ei tuntunut olevan niin mukavaa. Mutkat ja mäet aiheuttavat helposti matkapahoinvointia.

Observatoriolla oli paljon väkeä, kun saavuimme paikalle. Parkkipaikan löytämiseenkin meni tovi.

Näkymä vuorelta kaupungin ylle kertoi paljon. Savusumun määrä on järkyttävä, vaikka yöllä näkyykin kauemmas. Päivällä tilanne on vielä pahempi. Toinen asia, joka pisti oikeasti miettimään, on kaupungin koko. Mihin tahansa päätään käänsi, näki vain kaupungin valoja, taloja ja autojonoja.

Matka alkaa olla ihan okeasti finaalissa ja kohta lähtee lento Suomea kohti. Uuden matkan suunnittelun voi varmaan jo aloittaa?

Muurahaispesästä toiseen

Päätimme siis ajaa Las Vegasin kautta pienen lisälenkin ennen Victorvilleä. Matkaan piti lähteä jo aikaisin aamulla, että ehtisimme hyvissä ajoin syömään, eikä majapaikkaan tarvitse ajaa kaasu pohjassa.

Kohti Vegasia ja sen yli!

Starttasimme 7.30 ja ajoimme yhden tankkauksen taktiikalla uhkapelimekkaan.

Las Vegas ei vastaa kuvitelmia täysin. Paikka ei ollut pettymys, mutta jotenkin elokuvamainen olemus puuttui. Loppujen lopuksi keskustan alue on melko pieni ja kaikki kuhina on samalla alueella. Liikennettäkin oli kohtuullisen vähän, joten ajaminen oli helppoa.

Söimme aamupalat Rockbar-nimisessä paikassa klo 11 nurkilla ja pekonin ja munien jälkeen jatkoimme kohti Victorivilleä. Edessä oli vielä yli 200 mailia. Las Vegas on nyt nähty.

Matka Victorvilleen oli pääasiassa moottoritietä. Päästelimme 70-80 mailin tuntivauhtia rekkojen ja lomalle matkaavien perheiden välissä välillä hieman hikoillen.

Täällä ajaessa pitää muuten ruuhkaisina aikoina ja varsinkin valtateillä säätää aivot idioottiasentoon ja painaa kovempaa. Oikeastaan helpointa kovassa ruuhkassa on ajaa reilusti yli muiden nopeuden. Muuten jää liikenteen jalkoihin ja rekat alkavat painaa päälle.

Kun pääsimme Barstowiin, onnistuin rikkomaan bensatankin lukon. Tai oikeastan HD rikkoi lukon ihan itse. Minä vain edesautoin irtoamisessa.

Tankkauksen jälkeen päädyimme vahingossa Calicoon, perheille tarkoitettuun “aavekaupunkiin”. Calicossa olisi voinut varmaan viettää enemmänkin aikaa, jos ei olisi nahkapuku hiertänyt ja hiki haissut. Asfaltti kuitenkin poltteli.

Victorvillen hotelli löytyi illallisbuffetin jälkeen melko nopeasti ja yö meni koomassa.

Näkymä Victorvilleen saavuttaessa.

Aamulla startattiin normaalia myöhemmin, koska edessä oli vain vajaan sadan mailin matka. Ensin vuoriston yli ja siitä Los Angelesiin.

Hieman ennen Los Angelesia pääsimme vielä kokeilemaan viimeistä vanhaa pätkää Route 66:sta Californiassa.

Roadkill.

LA on muuten pahin muurahaispesä, missä ihminen voi ajaa. Jos täältä selviää moottoripyörällä ehjänä ja hengissä, selviää mistä vain. Noin karkeasti.

Palmujen kohdalla taustalla häämöttää maali.

Hieman ennen puolta päivää pääsimme kaupungin rajoille ja Santa Monicassa olimme vajaan kahden tunnin ajon jälkeen. Matkaa oli kuitenkin alle 50 mailia. Risteys, valot, jalankulkijat, risteys, valot, ramppi, mitä näitä nyt on.

Santa Monica on siis nyt saavutettu ja takana on 2825 mailia moottoriteitä, kyläteitä, hiekkateitä, tiiliskivitietä ja rapistuneita asfaltteitä.

Koko matka selvittiin ilman onnettomuuksia. Tosin viisi kilometriä ennen pyörien luovutusta yksi kuskeista meinasi tulla jyrätyksi japanilaisen riisikipon toimesta. Moottoritiellä peilien vilkuiku tuli tutuksi, mutta jos jäät kuolleeseen kulmaan, niin ei peileistä ole enää välttämättä apua. Jonon hännillä ajanut Jouni väisti päälle kaartaneen auton betonivallin vierestä, joten "läheltä piti"-tilannekin saatiin järjestettyä. Kyseinen kaartelija kävi vielä kyllä paikkailemassa virhettään pyytelemällä anteeksi viereiseltä kaistalta, kun huomasi motoristin terävästi nousseen kokovartalokeskisormen ja "saatanan mulukku!" huudahduksen. "Fucking idiot" ei kuulemma irronnut kovasta yrityksesta huolimatta. Onneksi törmäykseltä vältyttiin.

Huikea tie halki upean maan. Huomenna on edessä vielä rantaleijonahommia, shoppailua ja toivottavasti joku musiikkihommakin.

Yksi unelma on nyt toteutettu.

Owls are not what they seem to be. Neither are towns.

Päätimme jo keskiviikkoiltana, että käymme ennen Williamsista lähtöä pyörähtämässä kaupungin laidalla sijaitsevassa villieläinpuistossa, mikäli vain pääsemme jollain sisään. Rahalla pääsi, sillä motoristeille oli varattu ohjattuja linja-autokuljetuksia. Ilman autoa kun alueelle ei ollut asiaa. Karhu nakertamassa pakoputkea (tai rannetta) ei kuulosta kovin houkuttelevalta.

Ennen kierrosta ehdimme vailkaista saukkoja ja karhunpentuja ja myöhemmin kierroksen jälkeen pääsimme vielä katsomaan lentäviä petoja. Joukossa oli mm. joku hiirihaukkaa muistuttava tirppa, meille tuttu huuhkaja ja pari muutakin tuttua tipua. Myöhemmin pääsin myös lähietäisyydelle pöllön kanssa (pöllön lajia en nyt muista, mutta lintubongarit sen tietävät ja muut selvittävät).

Jostain kumman syystä saukot ovat aina kovin sosiaalisia.

Pöllön julma silmä.

Puiston jälkeen lähdimme ajamaan ensin moottoritietä pitkin ja parinkymmenen mailin jälkeen siirryimme taas vanhalle valtatielle. Tie kiersi intiaanireservaatin kautta Grand Canyonin laitamilla, mutta reservaattiin tai sen tarjoamiin puljuihin tutustuminen jäi lyhyeen. Söimme turistikeskuksessa ( näitä keskuksia oli siis joka kylällä) ja sen jälkeen alko tuskainen tunti. Kärsin ilmeisesti helteen aiheuttamasta pahoinvoinnista tai muusta sen tyylisestä. Kaikki nesteet alkoivat tulla läpi, päähän särki sekä vatsaan ja selkään jomotti. Nestehukkaa tai jotain sen suuntaista. Onneksi oli meni kohtuullisen nopeasti ohi kitattuani urheilujuomaa.

Matka jatkui siis reservaatista puolikuntoisena kohti Laughlinia. Reitti meni vanhaa valtatietä pitkin ja jossain vaiheessa päädyimme hieman jopa vahingossa koko reitin ehdottomasti kauneimmille teille. Ensin aavikkoa paahtavassa auringossa ja sen jälkeen vuoriston ylitys huikeiden maisemien saattelemana. Paras pätkä oli noin 9 mailia pitkä ja mutkia ja mäki matakalle mahtui satoja. Matkalle sattui myös vanha kaivoskylä ja erityisesti mieleen jäi paikalleen hyytynyt aika. Kenelläkäään ei ollut kiire, ei edes aaseilla. Aasit jättivät tarpeensa keskelle pääkatua ja naapureille haasteltiin auton ollessa keskellä tietä tukkien koko väylän. Huikea paikka. Tien nimi oli muuten Oatman highway ja jos ajat Route 66:n, niin mene tämän tien kautta. Mihin suuntaan sitten ikinä ajatkin.

Tätä ei varmaan tarvitse selitellä.

Oatman highway oli huikea näky ja kokemus.

Lisää Oatman highwaytä.

Aaseja ei kiinnosta.

Kaikki kaupungit eivät ole sitä miltä ne kuulostavat. Bullhead City, jonka läpi ajoimme juuri ennen Laughlinia kuulostaa pieneltä teollisuuskylältä. Kuvitelma oli väärä. Ensinnäkin kaupunki on perustettu 1983 ja sen pääkatu oli reilu 15 mailia pitkä. Ajaminen tuntui ikuisuudelta jo pelkästään yli sataan Fahrenheitiin nousseen lämpötilan takia. Vaikea sanoa, kuinka hyvin mittari piti paikkansa, mutta todella kuuma oli joka tapauksessa.

Aquarius, entinen Hilton majoitti motoristit. Itse kasinon puolella ei tullut paljon pyörittyä.

Ja mitä tulee Laughliniin, “kylä” muistutti lähinnä elokuvissa nähtyä Las Vegasia pienoiskoossa. Hotelli jossa yövymme on myös kasino. Heti sisään astellessa tuli mieleen, että olen tullut väärään kaupunkiin. Hetken hotellissa pyörittyämme paikka alkoi muistuttaa köyhän miehen Las Vegasia ja itse en ehkä yhtä yötä pidempään täällä viihtyisikään. Aamulla siis polkaistaan mopot käyntiin jo 7.30 ja painellaan oikeaan kasinokaupunkiin ja sieltä etelän suuntaan Victorvilleen. Edessä on noin 300 mailin päivämatka ja ennusteet lupailevat samanlaista hellettä.

All work and no play makes Jack a dull boy

Nämä pari päivitystä tulevat nyt sitten jäljessä, kun nettiyhteyttä ei ollut saatavilla helposti.

Keskiviikon 16.4. tavoitteena oli käydä Grand Canyonilla. Aamulla starttasimme taas pykälää lämpimämpään päivään. Falgstaffista oli karttojen mukaan reilu 80 mailia isolle kanjonille, joten kävimme tankit täyteen ja ajattelimme, ettei Williamsiin ajaessa enää tarvitse tankata. Kulutus olikin päivän aikana huomattavasti moottoriteillä ajeluun verrattuna pienempi, vaikka ylämäkeen suurimman osan menomatkasta taitoimme. Kävimme muuten korkeimmillaan 8000 jalan korkeudella meren pinnasta.

Vähän perspektiiviä korkeuteen. Tuosta vielä toinen samanmoinen alaspäin ja sitten viistoa jyrkännettä kolmas.

Kuva hämää sopivasti syvyyden suhteen. Oikeastaan erikoista tuossa on se, että myös silmä hämääntyy noin korkealla.

Kanjonilla oli väkeä jopa enemmän, kuin uskalsimme arvailla. Ja mitä pidemmälle päivä meni, sen vähemmän parkkipaikoilla oli tilaa. 

Fiksuina päätimme parkkipaikalta lähtiessä jättää nahkahousut jalkaan, koska sää oli pilvinen ja viileä tuuli puhalteli pohjoisen suunnalta. Väärä valinta. Päivän aikana lämpötila nousi sen verran korkealle, että farkut tai shortsit olisivat olleet ehkä parempi vaihtoehto. Ja ehkä 19 asteen lämpötilaa pahempi oli suoraan ylhäältä paistanut aurinko.

Muutaman tunnin tassuteltuamme puistossa päätimme lähteä Williamsia kohti. Pysähdyimme vielä alamäkeen ajellessa Grand Canyon Villagessa syömässä. Paikka tarjosi alkuperäistä meksikolaista ruokaa ilman sen kummempia kikkailuja. Street tacot jauhelihalla olivatkin erityisen hyvät, mutta myös erityisen hinnakkaat. Kahden hengen ruokailu veden, kahvin ja sangrian kanssa maksoi yli 50 dollaria. Hinta oli suorastaan shokki tähän asti edullisiin hintoihin tottuneelle. Positiivista oli kuitenkin ravintolan omalaatuinen sisustus.

Väriä oli niin että silmiin sattui.

Ruuan jälkeen siis suuntasimme alamäkeen kohti Williamsia. Suurempia odotuksia ei paikasta ollut, mutta keskustan alue oli huikea. Pieniä rojuputiikkeja, iso liuta vaatekauppoja, pari paikallista olut- ja viinimyymälää sekä lukuisia dinereita. Valinnan vaikeus ei ollut suurin ongelma, vaan väen paljous. Jonotusajat olivat todella pitkät, mutta pienen kävelyn jälkeen löytyi kokeilun perusteella laadukas fiftaridineri. Kovin suositulta vaikutti sekin sisään astellessa, mutta onneksi paikka tyhjeni nopeasti.

Fiftarimesta.

Tässä puljussa sitä on muinoin kaivosmies ja luperjakki saanut helpotusta tuskaansa. Nykyään täältä saa tilpehööriä.

Kaupungin muutaman korttelin mittaisella pääkadulla olisi voinut viettää useampiakin tunteja putiikkeja tuijotellen, mutta onneksi kello alkoi olla jo lähellä sulkemisaikaa. Eräästä westernvaatteita myyvästä puljusta pois lähtiessä huomasin vahingossa kuitenkin alennuksessa olleet buutsit, jotka hetken miettimisen jälkeen nappasin mukaani. Tulipahan ostettua uudet ajokengät, kun niitä olin vailla.

Kaupungin portit komeilivat ainakin kahdella eri suunnalla.

Samainen dineri, jossa illastimme.

Uudet monot.

Get your kicks from the route 66? Itse ainakin hihittelin pikkutytön lailla, kun hilauduimme vaijerilla kaupungin ylle ja suhautimme autolla koristellulla korilla alas.

Otsikko viittaa Hohto-elokuvaan, jos ei sitä joku tajunnut. Tuo tuli mieleen hotellista, jossa yövyimme. Etsiessämme hotellia emme tahtoneet saada rakennusta millään silmiimme. Tämä johtui siitä, että hotelli oli kahteen kertaan vaihtanut nimeään hiljattain, mutta meillä oli tiedossa vain edellinen nimi. Tiskin takana olleet vastaanottovirkailijat karmivat jostain syystä selkäpiitäni ja hotellin käytävät suorastaan huusivat kahta tyttölasta seisomaan käsikädessä käytävän päähän. Itselleni tuli hirveä tarve ajella käytävillä kolmipyöräisellä…

Suuri reikä ja pieni vuoristokaupunki. Ja virallinen ruokapäivitys.

Gallupista lähtö oli huomattavasti miellyttävämpi, kuin edellisenä aamuna Santa Festä. Venytimme kylmän yön vuoksi lähtöä kymmeneen saakka ja ilma olikin ehtinyt lämmetä sopivasti yli kymmenen asteen.

Ennen moottoritielle siirtymistä kävimme tankkaamassa ja vilkaisemassa New Mexicon kuuluisinta hotellia El Ranchoa. Väittävät kaikkien elokuvatähtien vierailun kohteeksi. Saattaa olla mahdollista, sillä itsekin olisin viihtynyt, vaan varaus oli toiseen hotelliin.

El Ranchoa on vaikea olla huomaamatta.

Hotelli oli sisältä vaikuttava. Aulatiloissa sai vapaasti käyskennellä, vaikkei varausta olisikaan. Aulasta pääsi myös pieneen matkamuistomyymälään.

Päätimme ajaa Gallupista suorinta reittiä, eli taas Interstate 40:tä Flagstaffiin. Kävimme kuitenkin pyörähtämässä pienemmällä reitillä, kun se oli mahdollista. Vanhaa reittiä ei kovin paljoa enää ole jäljellä, joten matka taittui nopeasti.

Noin 30 mailia ennen Flagstafia on hyvin markkinoitu nähtävyys. Meteoriitin tekemä kraateri aavikolla tuntui houkuttelevat turistikauden ulkopuolellakin melkoisen paljon väkeä. Ilmeisesti kohde on siis tunnettu ja suosittu. Sen kyllä huomaa myös hinnasta. 16 dollaria reiän tuijottelusta on melko paljon, mutta kerranhan sitä...

Välillä piti hengähtää. Taustalla siintää Mount Elden, jonka kupeessa Flagstaff sijaitsee. Kuva: Salla Anttila.

Flagstaff on silmiä hivelevän kaunis kaupunki. Vanha keskusta on joko todella hyvin säilynyt tai vaihtoehtoisesti todella hyvin restauroitu. Tässä kaupungissa voisi viihtyä useammankin päivän, mutta muutaman päivän jälkeen saattaisi tuo trendikkyys ja ihmisten muovisuus ehkä tympäistä. Tuntuu, että myös paikalliset ovat jo kyllästyneet turisteihin. Flagstaffissa on muuten koettu tähän asti huonointa palvelua. Taksikuskin käytös oli tylympää, kuin koskaan Suomessa ja se on paljon sanottu. Kaveri tosin paikkaili huonoa peliään, kun matka oli päättynyt.

Arizonassa on muuten kuulemma ollut ennätyksellisen lämmin talvi. Eli täysin päinvaistaista Chicagoon nähden. Meille sopivat kelit siis.

Huomasin tänään, että piti tulla Amerikkaan ja Arizonaan saakka, että sain ravintolasta elämäni ensimmäisen ihan oikean ja virallisen sandwichin. Siis gluteenittoman sellaisen. Kinkulla, juustolla ja hapankaalilla täytetty grillileipä sai miehen likimain kyyneliin ja olon pallomaiseksi. Ruuan pöytään järjesti dollarit ja ilkkupubi nimeltänsä Collin's. Tyyristä? Kyllä. Hyvää? Kyllä.

Taustalla Corona ja rasvaiset ranskalaiset.

Ja mitä muuten tulee gluteenittomiin ruokiin, tarjontaa kyllä on jonkin verran, mutta tarjonnan laatu vaihtelee. Tähän asti olen saanut sandwichin lisäksi myös gluteenittoman hampurilaisen. Sen lisäksi on tarjottu hampurilaista ilman sämpylää, mikä sinänsä se tekee ruuasta epähampurilaisen. Suurimmasta osasta ruuista on kuitenkin kohtuullisen helppo päätellä syömäkelpoisuus. Ja mitä kalliimpi paikka, sen varmemmin "coeliacs" ymmäretään.

Mustangeilla oli joku kokoontumisajo menossa Arizonassa. Päivän ajomatkan aikana näitä tuli vastaan kymmeniä. 60-luvulta nykyvuosiin. Tämä kyseinen versio on -67 Mach 1.

Karkki- ja pähkinäkauppa pimeällä kujalla.

Huomenna nokka suunnataan kohti Grand Canyonia. Reippaan ulkoilupäivän päätteeksi ajamme takaisin etelän suuntaan Williamsiin. Katsotaan rapukerroin (rusketus/ihon palaminen) illalla.

Vuoriston oma hipsteri-city

Taukopäivä pyöristä tarkoittaa automaattisesti useiden mailien kävelyä auringossa ja tuulessa. Kaikki kehoittivat käyttämään Santa Fen lukuisia turistinhöynäytyspalveluita hyväkseen, joten niin päätimme tehdä. Aivan keskustan alue oli selkeästi turisteille tarkoitettu, eikä paikallisia siellä juuri pyörinytkään.

Cerillos Street, jonka varressa Courtyard Marriot sijaitsi. Kyseinen hotelli toimi siis majoittajana. Sunnuntaina katu oli todella hiljainen ja iloksemme havaitsimme, että Santa Fessa oli tarjolla myös julkista liikennettä ja polkupyörille omat kaistat.

Joku satunnaisesti valittu meksikaanon pick-up. Ihan vain siksi, koska tällainen pitäisi saada kotiinkin.

Keskustaan mennessä kävimme pyörähtämässä muutamassa pienemmässä putiikissa. Kowboyz oli todella iloinen yllätys. Liike, joka myy käytettyjä cowboy-henkisiä vaatteita kohtuulliseen hintaan. Saappaita ja stetsoneita olisi saanut kymmenesosalla uuden hinnasta ja osa tuotteista jopa vastasi uusia. Itselleni olisin mielelläni stetsonin ostanut, mutta kuljettaminen osoittautui taas ongelmaksi.

Mukaan kävelyltä tarttui kuitenkin jotain. Pieni mausteita myyvä liike houkutteli kadulta sisään tuoksullaan. Mausteita sai vapaasti maistella ja haistella ja maistiaiset heiteltiin pitkin lattioita. Siitä siis huumaava tuoksu. Mukaan tarttui paria eri maustesekoitusta.

Kowboyz sijaitsi vain parin korttelin päässä kiireisimmästä keskustasta, mutta hinnat olivat silti järkevät.

Savory Spice Shopista saa muuten tilattua tavaraa myös netin kautta. Kyseessä on siis USA:n mittakaavassa pieni ketju.

Varsinainen turistikeskusta oli muutaman korttelin kokoinen keskittymä kaikenlaisia koru- ja vaatekauppoja historiallisen keskustan alueella. Tarjontaa oli valokuvausliikeestä hopeaseppään ja "käsintehtyihin" intiaanivaatteisiin. Hinnoista sai muuten lähes 60% pois ihan kysymättäkin. Yllätys?



Päivän aikan kävimme muuten myös happibaarissa ja hieronnassa. Porvarihipsteritouhuja, sanon. Silti selkä oli parempi kuin aamulla.

Iltapäivää kohti myrskypilvet nousivat taivaalle ja illan aikana alkoi tuulla todella kovaa. Onneksi ehdimme takaisin hotellille ennen myrskyä. Sään muuttuminen oli ikävä tulevaa päivää ajatellen. Varavaatteet oli lähetetty Suomeen päivää aikaisemmin, joten aamu aiheutti jännitystä. Eikä päivän valjettua keli todellakaan ollut lupaava. Lämpötila oli -4 Celsiusastetta ja lunta leijaili taivaalta. Hieno sää lähteä ajamaan kohti Gallupia.

Lunta leijaili taivaalta onneksi vain hissukseen.

Gallupiin matkaaminen oli melko tuskaista. Ensimmäisen 45 minuutin aikana keli ei tuntunut lämpenevät laisinkaan. Lähestyimme Albuquerquea ja mittari näytti edelleen noin 35 Fahrenheitia. Onneksi fiksuna miehenä ostin vankkaa Walmart-laatua olevat pukinnahkarukkaset ohuiden ajohanskojen tilalle. Ne toimivat ja siksi tälläkin hetkellä pystyn kirjoittamaan.

Albuquerquessa pysähdyimme sattumalta kohdalle osuneeseen Harrikkaliikeeseen. Yritimme vältellä vaatteiden ostoa ja samalla korjautimme toisesta Electra Glidesta pudonneen kyytiläisen selkätuen, ihan ilmaiseksi.

Tuo selkätuki ei muuten ollut ainoa osa, joka näistä vehkeistä on matkalle jäänyt. Itse löysin omastani löysia ruuveja ja Softtailista putosi jonnekin tuntemattomalle pätkälle vaihteenvaihtaja. Kyllä, vaihteenvaihtaja. Tosin onneksi vain toinen puoli, eli se taempi, jota vähemmän tarvitsee. Pakko myöntää, että ei tämä laatu aivan täysin vakuuta. Ymmärrän täysin niitä ihmisiä, jotka Harrikan ostettuaan purkavat sen täysin osiin ennen metrinkään ajoa.

Gallupiin matkatessa pysähdyimme myös Grantsin kaivosmuseossa, josta toivoimme saavamme lämpöä kehoihin kylmälle loppumatkalle. Toisilla se toimi, toisilla ei. Toinen apukuskeista oli perillepäästyämme täysin jäässä, vaikka lämpötila oli noussut jo 50 Fahrenheitin tienoille.

Kaivosmuseolla toimi oppaana uraanikaivoksessa 43 vuotta toiminut kaivosmies. Harmikseni unohdin kaverin nimen pistää ylös, mutta eiköhän tuo vielä jotain löytyne.

Museon edustalla oli yksi vanhoista kaivoskoneiden teristä. Melko iso poranterä.

Gallupiin päästyämme päätimme lähteä vielä pienelle iltalenkille Red Rock Parkiin. Ehdimme puistoon juuri ennen auringonlaskua ja pääsimme ihailemaan auringon painumista taivaanrantaan samalla kun toiselta puolelta  kohosi täysi kuu. Puoli kahdeksan aikaan pitikin jo tiivistää tahtia, että ehdimme ennen pimeän tuloa takaisin pyörän luo.

Huomenna edessä on Flagstaff. Ajattelimme kerrankin nukkua aamulla pitkään ja muut matkalaiset saavat sillä välin käydä rauhassa puistossa vuoristokävelyllä. Katsotaan toteutuuko ajatus.

Taas tiellä ja postipaketti Suomeen

Jokaisesta päivästä ei jaksa erikseen enää kirjoitella, eikä varmaan ole tarvettakaan. Kuvilla taitaa pärjätä paremmin. Tätä kirjoittaessa siis istun Santa Fessä hotellin sängyllä viettämässä vapaapäivää ajamisesta. Pitäisi kuulemma käydä kaupoillakin.

Clintonista matka jatkui Amarilloon Texasin puolelle ja sieltä kaasuteltiin heti seuraavana päivänä New Mexicoon Santa Fehen.

Sääennusteet olivat niin lupaavia, että päätimme lähettää osan vaatteita takaisin suomeen postipaketissa. Laukkuihin saatiin lisää tilaa, eikä tuo lähettäminen niin kauhean kallista ollut. Noin 60 dollaria laatikoineen päivineen ja näin saatiin toinen sivulaukku tyhjäksi.

Teksasissa ammutkin on isoja. Amarillossa vielä isompia.

Clintonissä käynti oli pikainen pyrähdys. Toisin sanoen kävimme vain nukkumassa. Aamulla pois lähtiessä kävimme kuitenkin napsimassa kuvat kaupungista, ettemme jäisi ilman todisteita kaupungissa käynnistä. Paahdoimme pikkuteitä pitkin suoraan Shamrockiin, kahden tuhannen asukkaan kylään kahville. Ihan kivan näköinen irlantilaishenkinen kylä kyllä, mutta asfaltti poltteli jalkojen alla ja päätimme karauttaa suoraan Amarilloon McDonaldsissa vietetyn kahvitauon jälkeen.

Clintonin Route 66 -museo aukesi samalla hetkellä, kun starttasimme pyörät, joten sisälle emme malttaneet mennä.

Shamrockissa oli polleillekin paikat vielä kiinteistövälitystoimiston edustalla.

Amarilloon kiirehdimme oikeastaan American Quarter Horse Museum and Hall Of Famen takia. Tuo kun sattui olemaan yksi noista pakko nähdä-kohteista. Ja jos hevoset kiinnostaa, voin kyllä ehdottomasti suositella. Tietoa rodeosta, laukkakisoista ja hevosista yleensä löytyy paljon. Ennen museota kuitenkin kävimme syömässä ja tarkastelemassa saluunatunnelmaa Big Texanissa. Kirjauduimme myös pikaisesti hotelliin ja osa porukasta lähti AQHA:n museoon. Me kävimme pikaisesti toimittamassa sen tärkeän postipaketin. Postin lähettämin oli muuten sata kertaa helpompaa ja nopeampaa, kuin Suomessa. Ja hinta karkeasti sanottuna sama sillä erotuksella, että täältä se lähteeä mantereen toiselle pulelle.

Big Texanissa oli paikallinen musikantti viihdyttäjänä. Kaveri vetäisi toiveesta sen verran hyvin Willie Nelsonin On The Road Againin, että ruoka maistui.

Museon edusta oli näyttävä paikka.

Amarillon hevosmuseo sulkeutui jo viideltä, joten oli ihan hyvä, että kiirehdimme paikalle. Museon sulkeutumisen jälkeen päätimme lähteä vielä illaksi Palo Duron kanjoneille reilun 30 mailin päähän etelään. Aivan upea paikka ihailla luontoa ja kiemuraisilla ja mäkisillä teillä ajelu oli suorastaan nautinto. Aurinko alkoi kuitenkin laskea, joten jouduimme suuntaamaan hotellille jo parin tunnin jälkeen. Kaikki oposummista peuraan pyrkivät vähän väliä tielle, joten pimeässä ajaminen menee vielä hankalammaksi.

Punainen multa oli suomalaiselle harmaaseen tottuneelle veikeä ilmestys.

Amarillon jälkeen matkasimme New Mexicoon. Heti alussa pysähdyimme Cadillac Ranchilla jonne olisi voinut rauhassa maalailla omat nimet autoihin, mutta emme ehtineet käydä ostamassa maaleja. Paljon ei siis jäänyt puuttumaan.

Urpo kiipeilee.

Edessä oli noin 300 mailia, josta osa vuoristossa. Santa Fessä odotti pari yötä ilman ajelua. Matkalla pysähdyimme tankkaamassa Santa Rosassa ja syömässä pienessä Las Vegasissa (New Mexico) vuoristossa, jonka pääkatu oli kuin spagettiwesternistä. Valitettavasti emme enää malttaneet lähteä historialliseen vanhaan kaupunkiin Las Vegasissa, vaan suuntasimme suoraan Santa Fen moottoritielle. Santa Fe on siis 70 000 asukkaan vuoristokaupunki Albuquerquen pohjoispuolella. Lumihuippuisia vuoriakin on lähellä ja joku laskettelukeskuskin.

Santa Rosassa silmät tarttuivat parkissa olleeseen vuoden -62 Ford Rancheroon. Menin juttusille omistajan kanssa. Mike Higgins oli rakentanut eläkehomminaan kyseisen Fordin täysin alusta. Ja ilmestys oli upea. Kaikki voiman siirrosta moottoriin ja kromeihin oli viimeisen päälle viilattuja.

Mike Higgins ja vuoden -62 Ranchero.

Sen verran mainittakoon näistä ihmistä, että jutteleminen on todella helppoa. Apua saa nopeasti ja helposti keneltä tahansa jos suunta on hukassa. Kukaan ei murahtele tai väistele katsetta, vaan kaikki tervehtivät iloisesti ja kertovat vaikka koko elämäntarinansa jos sitä kysyy. Jokaiselle saa myös vuorollaan kertoa misä on tulossa ja minne on matkalla.

Las Vegasin (NM) pääkatu.

Se postipaketin lähettäminen saattoi muuten olla virhe. Tänään on enää 15 astetta lämmintä ja huomiselle on luvassa vettä ja +8. Yöllä jopa lunta. Noh, tehty mikä tehty ja kestettävä on. Tähän saakka olemme selvinneet hyvin paleltumatta, mutta katsotaan mitä huominen tuo tullessaan, kun matka jatkuu. Onneksi alempana Gallupissa pitäisi olla taas hellelukemia ja matkaa on vain 170 mailia. Vuoristo on arvaamaton.